Maybe i will, maybe i won't.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

En aio hankkia töitä. Jos opiskelen syksyn suunnitelmieni mukaisesti eli liikaa ja liikaa, saan pakolliset kurssit suoritettua ennen vuoden vaihdetta. Ensi vuoden alussa haen johonkin hohdokkaaseen yritykseen työharjoitteluun, teen opinnäytetyön ja valmistun jouluna 2009. Näyttääpä elämäni suunnitelmalliselta näin puhtaaksi kirjoitettuna! Mutta eipäs höntyillä, tämän syksyn aion nauttia ja olla vain. Opiskelun ohella siis. Lupasin aamulla Artolle, että ensi viikosta lähtien meidän koti kiiltää kuin mikäkin lakeerikenkä. Ensi viikosta lähtien minulla on aikaa tehdä vaikka mitä! (uskokoon ken tahtoo).

Lauantaisia kaupan hautajaisia, virastotyön loppua ja opiskelun sekä kauan kaipaamieni arkivapaiden alkua odotellessa,

Marge

Ruokaruutu in memoriam!

Aihe ei suinkaan noussut mieleeni omakohtaisista kokemuksista. Ei, en ole kokenut katkeria jäähyväisiä viime aikoina. Tai ehkä tavallaan yhden, mutta kyse ei ole fyysisestä erosta. Mentaalisella tasolla olen ehkä heittänyt hyvästit teinivuosien railakkaalle pissiskaverilleni, parhaalle ystävälleni, josta nyt siis on tullut äiti. Merianna rakas, en kirjoita tuota pahalla, tiedät itsekin, että ”ne ajat” ovat nyt hetkellisesti ohi ja jatkuvat taas viidentoista vuoden päästä. Olet edelleen rakkain ystäväni eikä hyvästeistä voi siinä mielessä edes puhua. Asiaan.

Pasilan asema. Betonitalojen ympäröimällä asemalla olen kuluneiden viikkojen aikana nähnyt enemmän jäähyväisiä kuin aikoihin. Toiset itkevät ja rutistavat toisiaan lohduttomina, toiset hyppäävät päättäväisesti pian lähtevään junaan ja sekunnin kuluttua takaisin laiturille antamaan vielä sen viimeisen suudelman. Ja minä vain tuijotan. Katseeni liimautuu tahtomattanikin noihin suuriin tunteisiin ja elän mukana. Jäähyväisistä riippuen tulen iloiseksi tai surulliseksi. Useimmiten surulliseksi.

ps. Kesäaamuinani olen kohdannut myös katusoittajan, joka ei osaa soittaa. Haitarista törähtelee ilmoille yhtä komeita riitasointuja kuin luultavasti itse ensiyrittämällä saisin aikaan. Mahtavaa, olenkin jo ihmetellyt kuinka jokainen katusoittaja osaa soittaa edes melkein hyvin!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Peikonlehti.

Sain mummiltani peikonlehden, jonka hän oli rakkaudella minulle kasvattanut. Komea viherkasvini sai kunniallisen paikan olohuoneen lipaston päältä, keskeltä koko asuntoa. Hellien hoidin uutta tulokastani ja pidin hänestä kovin, vaikka Arto väittääkin, että lehdet haisevat hielle (pakko myöntää, totta se on). Jokunen viikko sitten kasvi näytti jotenkin uupuneelta ja minä fiksuna likkana kastelin kukan. Ja seuraavana päivänä taas. Ja muutaman päivän päästä myös. Eilen huomasin, että ruukussa lilluu vettä, kasvi on siis ylikosteutettu. Tällä hetkellä peikonlehteni on parvekkeella tehohoidossa. Luultavasti se kuolee liikaan aurinkoon. Olenpa todellinen hortonomi. Ehkä jonain päivänä hänkin kukoistaa muiden viherkasvieni tapaan. Rakas kasvini: voimia sinulle.

Akvaariokala.

Eilen illalla kyykistyin akvaarioni eteen ruokkiakseni kalat ennen nukkumaan menoa. Kaikessa rauhassa katselin pikkuisten touhuja hetken, kunnes silmiini sattui jotain ennen näkemätöntä. Yksi kaloistani alkoi hullunlailla uida akvaariota ympäri, heitteli voltteja ja meni ylös ja alas. Hetken aikaa räpiköityään kala asettui pinnan lähellä olevan lehden päälle kyljelleen ja haukkoi henkeä uskomattomaan tahtiin. Kauhuissani seurasin tilannetta lasin toiselta puolen akvaarion reunaa silitellen. Jonkin ajan kuluttua kala alkoi sätkiä ja haukkoa henkeä entistä nopeammin. Olin varma, että todistan pikkuruiseni kuoleman ja apein mielin katselin kitumista. Yhtäkkiä kala alkoi pomppia ja luulin jo hetken tulleen, kunnes se hyppäsi pois lehdeltä ja lähti uimaan muina kaloina, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aamulla tarkistin, ja siellä se polski. Äidin kanssa epäiltiin, että sillä oli joko sydän- tai epilepsiakohtaus. Voiko kaloilla olla?

Yöllinen ukkonen

Viime yönä satoi ja ukkosti rankasti. Minä, jolle herääminen ei tosissaan ole itsestäänselvyys, havahduin puoli kolmen aikaan mielettömään jyrinään ja salamointiin. Menin parvekkeelle istumaan ja haltioituneena katselin tummaa taivasta, joka välähteli lyhyin väliajoin. Ukkonen lamauttaa minussa kaiken toiminnan, enkä voi kuin ihastella jumalallisia voimia. Olen aiemminkin vuotanut aiheesta, ja tulen varmasti vuotamaan vielä monia kertoja. Rakastan ukonilmaa. Joitain ajattomia hetkiä parvekkeella istuttuani menin takaisin sisään ja jatkoin untani etäisesti möyryävän taivaan laulaessa minulle unilaulua. Ah, tätä lisää.