Jäähyväiset ovat kamalia. Tuntuu, kuin sydän revittäisiin sijoiltaan eivätkä keuhkot enää muista miten toimia. Toisaalta hyvästejä on monenlaisia. Jos tietää, ettei ero ole lopullinen eikä siis ole syytä pelätä kohtaamisen olevan viimeinen, voi jäähyväisistä jopa nauttia. Ehkä. Välillä hetkellinen erottautuminen tekee hyvää, olipa kyseessä sitten poikaystävä, pikkuveli tai lemmikkikala.

Aihe ei suinkaan noussut mieleeni omakohtaisista kokemuksista. Ei, en ole kokenut katkeria jäähyväisiä viime aikoina. Tai ehkä tavallaan yhden, mutta kyse ei ole fyysisestä erosta. Mentaalisella tasolla olen ehkä heittänyt hyvästit teinivuosien railakkaalle pissiskaverilleni, parhaalle ystävälleni, josta nyt siis on tullut äiti. Merianna rakas, en kirjoita tuota pahalla, tiedät itsekin, että ”ne ajat” ovat nyt hetkellisesti ohi ja jatkuvat taas viidentoista vuoden päästä. Olet edelleen rakkain ystäväni eikä hyvästeistä voi siinä mielessä edes puhua. Asiaan.

Pasilan asema. Betonitalojen ympäröimällä asemalla olen kuluneiden viikkojen aikana nähnyt enemmän jäähyväisiä kuin aikoihin. Toiset itkevät ja rutistavat toisiaan lohduttomina, toiset hyppäävät päättäväisesti pian lähtevään junaan ja sekunnin kuluttua takaisin laiturille antamaan vielä sen viimeisen suudelman. Ja minä vain tuijotan. Katseeni liimautuu tahtomattanikin noihin suuriin tunteisiin ja elän mukana. Jäähyväisistä riippuen tulen iloiseksi tai surulliseksi. Useimmiten surulliseksi.

Kesäni Pasilassa on vasta alkamaisillaan ja minulla on vielä monta viikkoa aikaa nähdä pieniä, iäisyydeltä tuntuvia kohtaamisia. Ihanaa.

Mukavaa ja leppoisaa kesää kaikille, etenkin niille onnekkaille, jotka ehtivät lomailla ja niille, jotka eivät joudu kohtaamaan surullisia jäähyväisiä!

ps. Kesäaamuinani olen kohdannut myös katusoittajan, joka ei osaa soittaa. Haitarista törähtelee ilmoille yhtä komeita riitasointuja kuin luultavasti itse ensiyrittämällä saisin aikaan. Mahtavaa, olenkin jo ihmetellyt kuinka jokainen katusoittaja osaa soittaa edes melkein hyvin!