Olen vakavasti harkinnut joko aloittavani aktiivisen blogituksen tai hautaavani koko jutun. Olen pitkällisissä pohdinnoissa päätymässä ensimmäiseen vaihtoehtoon, jota täytyy hieman vielä sulatella. Viimeisimmästä kirjoituksestani on likimain puoli vuotta, eikä peli tällaisenaan vetele..

 

Maybe i will, maybe i won't.

Otsikko kertoo kaiken, viikon päästä olen työtön. Tai oikeastaan olen opiskelija. Työtön opiskelija. Virastoaamuja on jäljellä enää kolme (aion pitää viimeisen lomapäiväni huomenna tehden koulutyötä) ja pikkuruinen kauppanikin sulkee ovensa viimeisen kerran tämän viikon perjantaina. Huisia. Ensimmäistä kertaa sitten lukion tokan luokan en ole missään töissä. Työtön = tuloton = varaton = Äiti, milloin voisinkaan taas tulla teille syömään sitä hyvää lohikiusausta?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En aio hankkia töitä. Jos opiskelen syksyn suunnitelmieni mukaisesti eli liikaa ja liikaa, saan pakolliset kurssit suoritettua ennen vuoden vaihdetta. Ensi vuoden alussa haen johonkin hohdokkaaseen yritykseen työharjoitteluun, teen opinnäytetyön ja valmistun jouluna 2009. Näyttääpä elämäni suunnitelmalliselta näin puhtaaksi kirjoitettuna! Mutta eipäs höntyillä, tämän syksyn aion nauttia ja olla vain. Opiskelun ohella siis. Lupasin aamulla Artolle, että ensi viikosta lähtien meidän koti kiiltää kuin mikäkin lakeerikenkä. Ensi viikosta lähtien minulla on aikaa tehdä vaikka mitä! (uskokoon ken tahtoo).

 

Lauantaisia kaupan hautajaisia, virastotyön loppua ja opiskelun sekä kauan kaipaamieni arkivapaiden alkua odotellessa,

 

Marge

 

Ruokaruutu in memoriam!

Jäähyväiset ovat kamalia. Tuntuu, kuin sydän revittäisiin sijoiltaan eivätkä keuhkot enää muista miten toimia. Toisaalta hyvästejä on monenlaisia. Jos tietää, ettei ero ole lopullinen eikä siis ole syytä pelätä kohtaamisen olevan viimeinen, voi jäähyväisistä jopa nauttia. Ehkä. Välillä hetkellinen erottautuminen tekee hyvää, olipa kyseessä sitten poikaystävä, pikkuveli tai lemmikkikala.

Aihe ei suinkaan noussut mieleeni omakohtaisista kokemuksista. Ei, en ole kokenut katkeria jäähyväisiä viime aikoina. Tai ehkä tavallaan yhden, mutta kyse ei ole fyysisestä erosta. Mentaalisella tasolla olen ehkä heittänyt hyvästit teinivuosien railakkaalle pissiskaverilleni, parhaalle ystävälleni, josta nyt siis on tullut äiti. Merianna rakas, en kirjoita tuota pahalla, tiedät itsekin, että ”ne ajat” ovat nyt hetkellisesti ohi ja jatkuvat taas viidentoista vuoden päästä. Olet edelleen rakkain ystäväni eikä hyvästeistä voi siinä mielessä edes puhua. Asiaan.

Pasilan asema. Betonitalojen ympäröimällä asemalla olen kuluneiden viikkojen aikana nähnyt enemmän jäähyväisiä kuin aikoihin. Toiset itkevät ja rutistavat toisiaan lohduttomina, toiset hyppäävät päättäväisesti pian lähtevään junaan ja sekunnin kuluttua takaisin laiturille antamaan vielä sen viimeisen suudelman. Ja minä vain tuijotan. Katseeni liimautuu tahtomattanikin noihin suuriin tunteisiin ja elän mukana. Jäähyväisistä riippuen tulen iloiseksi tai surulliseksi. Useimmiten surulliseksi.

Kesäni Pasilassa on vasta alkamaisillaan ja minulla on vielä monta viikkoa aikaa nähdä pieniä, iäisyydeltä tuntuvia kohtaamisia. Ihanaa.

Mukavaa ja leppoisaa kesää kaikille, etenkin niille onnekkaille, jotka ehtivät lomailla ja niille, jotka eivät joudu kohtaamaan surullisia jäähyväisiä!

ps. Kesäaamuinani olen kohdannut myös katusoittajan, joka ei osaa soittaa. Haitarista törähtelee ilmoille yhtä komeita riitasointuja kuin luultavasti itse ensiyrittämällä saisin aikaan. Mahtavaa, olenkin jo ihmetellyt kuinka jokainen katusoittaja osaa soittaa edes melkein hyvin!

 

Ostin läppärin. Eikö jokaisella itseään kunnioittavalla opiskelijalla pidä olla sellainen? Pöytäkoneeni oli nyt aika väistyä uutukaiseni (tai oikeastaan veljeni uutukaisen, kiitos Henri pikavipistä) tieltä. Pöytäkone on kai ihan kiva ja luotettava MUTTA se on aina paikallaan. Läppärini on kuin tanssipartneri: voin liihotella ympäri asuntoamme eli runsasta kahta huonetta kannatellen pienokaista käsivarsillani. Oi kuinka  monia mahdollisuuksia meillä onkaan!

Läppä läppänä ja läppäri läpällä. Kauan olin hankintaa pohtinut ja kerännyt rohkeutta moiseen tekoon. Tiedättehän kun isilläkin on ja veikallakin on ja poikaystävälläkin on ja parhaalla kaverillakin on, niin ja sitten naapurin Maijallakin on jo oma läppäri niin enhän mä voi olla ainoa kellä ei ole! Totta puhuen olen oikein tyytyväinen ostokseeni, sitä paitsi lupasin itselleni että nyt rupean opiskelemaan tositositosi ahkerasti.

Tämä on nyt siis ensimmäinen virallinen blogitukseni uudella kannettavalla, mahtavaa! Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä tai muuten vaan päättömiä lauseita, kestää jonkin aikaa sopeutua uuteen laitteeseen ja näppäimistöön :)

ps. Istun sohvalla, kuuntelen eduskunnan ilmastokeskustelua ja roikun netissä, tämä se vasta on hurjaa!

Tänään edelleen-niin-pieni Helka-serkkuni täyttää 11 vuotta. Onnea.

Ja sitten pieni tarina: Kumisaappaani

Minulla on hienot kumisaappaat. Ne ovat vihreät. Kumisaappaissani on sopivan pituinen varsi, joka ei ole liian lyhyt eikä liian pitkä. Eilen sain pitää kumisaappaita koulussa. Nyt on oikeasti talvi mutta nämä 2000-luvun talvet näyttävät olevat kumisaappaiden kulta-aikaa. Minua ei haittaa, sillä pidän kumisaappaistani. Loppu.

Perioidi vaihtuu taas viikon kuluttua eli joka ikisessä kurssissa on palautus ja/tai esitys ja/tai tentti
 tällä tai ensiviikolla. Eipä ole ollut vapaa-ajanvietto-ongelmia (voiko ton kirjoittaa noin o_O).
Nyt pitäisi siivoilla vähän ja sitten lähteä työhön. Taidanpa toimia ja kirjoittaa taas joskus hieman lisään.

Ei muuta kuin imuri käteen ja tiskiharja toiseen.